SUPER HERO

Kukapa ei haluaisi olla super sankari tai tuntea sellaista? Kuinka hienoa olisikaan, jos voisi kaikista vastoinkäymisistä selvitä käden käänteessä tai auttaa heikompia. 

Pahuutta tai roistoja vastaan taistelevat sankarit ovat voimakkaimmin tulleet elämäämme sarjakuvien myötä. Iänaikainen hyvän ja pahan taistelu kulminoituu supersankarin halussa pelastaa maailma konnilta tai arkkiviholliselta.

Perinteisen Teräsmiehen esi-isä saattoi olla Sherlock Holmes, joka taisteli Moriartya vastaan. Arkkivihollinen, pahuuden ilmentymä on ollut helpompi personoida yhteen henkilöön, kuin että se olisi vaikka yhteiskunta tai jokin suurempi yhteisö tai ajatussuunta. Onko yhtä suurta pahuutta vastaan helpompi taistella?

Supersankarilla on aina ollut jokin supervoima, jonka avulla hän päihittää pahikset. Sherlockilla oli hänen älynsä ja omintakeiset tutkimusmenetelmät, jotka ovat varmaan olleet aikanaan hyvinkin erikoisia. Melkein pari vuosisataa Holmesin jälkeen tuli MacGyver, kekseliäs tee-se-itse-mies, jota muistan lapsena tuijottaneeni silmä kovana telkkarista. Ihmettelin kun hän näppärästi aina viime metreillä sai poltettua lasinpalan avulla oven lukinneen köyden tai käynnistävän auton vain purkka apunaan. Kuinka taianomaista tämä kaikki olikaan!

Voisiko tästä päätellä, että ihmisillä on sisäänrakennettu tahtotila oikeuden voittamiseen? Kuinka nautimmekaan, kun hyvä voittaa pahan. Se millä tyylillä loppuratkaisuun päästään, onkin toinen juttu.

Tänä päivänä James Bond ja vastaavat toimintasankarit ovat korvanneet ehkä kekseliäisyyden näyttävillä sisääntuloilla ja tappavilla aseilla. Kuvaako tämä nykyajan tapaa ratkaista ongelmat? Hajota ja hallitse näyttää toimivan, kun on sankarin status ja ”lupa tappaa”. Turhaan pohdintaan ei ole aikaa, toimitaan ennen kuin ajatellaan. Nopealla toiminnalla saa vastustajan latistettu ennen kuin hän osaa reagoida.

Tuntuu että vastaavanlainen supersankarin toimintamalli on siirtynyt monenkin asian hoitoon. Nopeat syövät hitaat ja hyökkäys on paras puolustus. Mitä nopeammin ja voimakkaammin ehtii vastustajaa iskeä tai nitistää, sitä vahvempi on. Minne joutui äly ja oikeuden taju?

Jo pelkästään oikeudellisuuden määritelmä tuntuu nykyään olevan hukassa. Vaikka meidän elämäämme säätelevät tuhannet lait, niiden porsaanreikiä käytetään häikäilemättä, oikeudentaju ja heikomman asema unohtaen. Mitä tapahtui supersankarille, joka puolusti heikompaa?

Hän taisi musertua sen kovaäänisemmän, röyhkeämmän, hyväveli järjestön luoman koneiston rattaisiin. Nykyään on vaikeaa taistella yksin pahuutta vastaan.

Mutta jos ottaisi oman elämän ohjelangaksi ”Super Hero”-asenteen? Päättäisi omilla toimillaan ja valinnoillaan ajaa oikeudellisuutta ja auttaa heikompaa? Jos kaikkia valintoja ei ohjaisikaan ”minä-minä”-ajattelu? Millainen maailma silloin olisikaan…

Huomaisimme millaisen hyvänolontunteen oikeintekeminen ja toisen auttaminen toisikaan. Voisi aidosti tuntea edes nanosekunnin ajan olevansa sankari; oikeudenpuolustaja ja auttaja.

Jos kaikki toimintamme lähtisi oikeudellisuudesta, monissa asioissa kikkailu menettäisi merkityksensä. Meille kaikille on annettu omatunto määrittämään oikeudellisuuden rajoja. Toisilla meistä sen ääni on hiipunut taka-alalle, mutta sen voi antaa vahvistua ja tulla kuuluvaksi, jos ei enää asetakkaan omaa hyvää etusijalle, vaan yhteisen hyvän ja totuuden.

Totuus ei pala tulessakaan, näin väitetään. Onko samoin omantunnonäänen kanssa? Anna oman supersankarisi herätä henkiin ja näytä se teoillasi myös muillekkin.