SOTA JA RAUHA
On järeä eepos, venäläisklassikko, jota en ole koskaan
saanut luettua loppuun, ehkä joskus…
Mutta sen otsikko on todella pysäyttävä ja kirjassa aihetta
käsitelläänkin vähän toiselta kantilta, kuin se sanasta sanaan on. Minulla sota
ja rauha on asia, jota huomaan usein miettiväni. Johtuuko se siitä, että nykyään
aihe on ollut tapetilla vuosia. Sotaa käydään koko ajan jossain päin maailmaa.
Oma kokemukseni sodasta on aika Israelissa vajaa puolivuotta
ennen Persianlahden sodan alkua.
18-vuotiaana Suomesta, rauhan maasta tulleena
tilanne oli aluksi hieman absurdi. Ilmoitus öisistä vartiovuoroista kibbutsilla
tai ampumaharjoituksista tuntui vitsiltä. Ettehän te voi olla tosissanne… oikeesti?
Kun onnistuin väistämän tämän valvonta vastuun aloin
ymmärtää sodan tulon, sen aisti kaikkialla. Ihmisten puheissa, me vastaan ne,
tavassa katsella ympäristöään ja toisia. Arjessa aseet tulivat normaaleiksi ja
en olekaan missään nähnyt aseita niin paljon ihmisillä mukana arjessa, kuin
käsilaukku olalla. Kaikki tämä tuntui teatterilta. Tunne eihän tämä voi olla
totta, muuttui yhdessä yössä, kun tuli raketti-isku. Tämä on totta. Kuinka kukaan voi
elää tällaisessa täysipäisenä?
Minusta vastaus on, ei kukaan! Tiivis käsinkosketeltava uhan
tuntu oli läsnä aina, kun poistui kibbutsin alueelta. Jännite kasvoi koko ajan
eri ryhmien välillä, tuntui että kaikki tekeminen oli merkki jostakin pahasta.
Ja siitä huolimatta elämä jatkui; ihmisiä syntyi ja kuoli, rakkaus syttyi ja
sammui, aurinko paistoi kaiken tämän ylle. Käsittämätön ristiriita, joka ei
tuntunut liikuttavan ketään muuta.
Kun palasin kotiin, silmäni olivat auenneet maailman
epäoikeudenmukaisuuteen ja ihmisen käsittämättömään kykyyn julmuuteen ja
väkivaltaan. Kuinka mukavat ihmiset voivat lietso itsensä sellaisiin
liekkeihin, joiden voimalla he polttavat kaiken tielleen tulevan. Me vastaan
muut ajattelu voittaa kaiken. Mitä voisin keksiä, että me voittaisimme?
Isäni, rajavartioston kapiainen, sanoin että sota on
välttämätöntä. Se että miksi, ei oikein koskaan selvinnyt minulle. Mutta niin
varmaan on, koska tilanne ei koskaan kehity paremmaksi, sodattomaksi. Mahdollisimman paha ja
pysyvä tuhon toive, on saanut ihmisen kehittelemään mitä ihmeellisimpiä tapoja
toteuttaa tätä tarvetta. Jos tämä kaikki energia käytettäisiin asioiden
kehittämiseen ja yhteiseen hyvään, mitä siitä tulisikaan?
Ymmärrän vihan ja raivon, reviirin tarpeen, epätasa-arvon aiheutuman
tuskan, mutta silti.
Itse yritän ajatella, että minulla on omat tapani ja
ajatukseni, se että joku ei ajattele tai toimi samoin ei tarkoita, että olisi
uhka minulle. Kunnioitan toisten reviiriä ja oikeutta olla juuri sellaisia kuin ovat.
Mutta jos oppisimme antamaan meille kaikille mahdollisuuden, olisiko maailma
rauhallisempi? Ehkä, ehkä ei?
Mutta todellakin toivon, että tulisi hetki, että saisimme
olla rauhassa, omana itsenämme, ilman vertailua ja valtaa toisen omasta.
Kommentit
Lähetä kommentti