SOTA JA RAUHA

On järeä eepos, venäläisklassikko, jota en ole koskaan saanut luettua loppuun, ehkä joskus…

Mutta sen otsikko on todella pysäyttävä ja kirjassa aihetta käsitelläänkin vähän toiselta kantilta, kuin se sanasta sanaan on. Minulla sota ja rauha on asia, jota huomaan usein miettiväni. Johtuuko se siitä, että nykyään aihe on ollut tapetilla vuosia. Sotaa käydään koko ajan jossain päin maailmaa.

Oma kokemukseni sodasta on aika Israelissa vajaa puolivuotta ennen Persianlahden sodan alkua. 

18-vuotiaana Suomesta, rauhan maasta tulleena tilanne oli aluksi hieman absurdi. Ilmoitus öisistä vartiovuoroista kibbutsilla tai ampumaharjoituksista tuntui vitsiltä. Ettehän te voi olla tosissanne… oikeesti?

Kun onnistuin väistämän tämän valvonta vastuun aloin ymmärtää sodan tulon, sen aisti kaikkialla. Ihmisten puheissa, me vastaan ne, tavassa katsella ympäristöään ja toisia. Arjessa aseet tulivat normaaleiksi ja en olekaan missään nähnyt aseita niin paljon ihmisillä mukana arjessa, kuin käsilaukku olalla. Kaikki tämä tuntui teatterilta. Tunne eihän tämä voi olla totta, muuttui yhdessä yössä, kun tuli raketti-isku. Tämä on totta. Kuinka kukaan voi elää tällaisessa täysipäisenä?

Minusta vastaus on, ei kukaan! Tiivis käsinkosketeltava uhan tuntu oli läsnä aina, kun poistui kibbutsin alueelta. Jännite kasvoi koko ajan eri ryhmien välillä, tuntui että kaikki tekeminen oli merkki jostakin pahasta. Ja siitä huolimatta elämä jatkui; ihmisiä syntyi ja kuoli, rakkaus syttyi ja sammui, aurinko paistoi kaiken tämän ylle. Käsittämätön ristiriita, joka ei tuntunut liikuttavan ketään muuta.

Kun palasin kotiin, silmäni olivat auenneet maailman epäoikeudenmukaisuuteen ja ihmisen käsittämättömään kykyyn julmuuteen ja väkivaltaan. Kuinka mukavat ihmiset voivat lietso itsensä sellaisiin liekkeihin, joiden voimalla he polttavat kaiken tielleen tulevan. Me vastaan muut ajattelu voittaa kaiken. Mitä voisin keksiä, että me voittaisimme?

Isäni, rajavartioston kapiainen, sanoin että sota on välttämätöntä. Se että miksi, ei oikein koskaan selvinnyt minulle. Mutta niin varmaan on, koska tilanne ei koskaan kehity paremmaksi, sodattomaksi. Mahdollisimman paha ja pysyvä tuhon toive, on saanut ihmisen kehittelemään mitä ihmeellisimpiä tapoja toteuttaa tätä tarvetta. Jos tämä kaikki energia käytettäisiin asioiden kehittämiseen ja yhteiseen hyvään, mitä siitä tulisikaan?

Ja onko meistä kukaan sen parempi? Sama tunnelma voi olla ilman ehkä konkreettisia sodan toimia. Tällä hetkellä tuntuu, että me vastaan muut on perusajatus, oli sitten kyse mistä ryhmässä tahansa. Myös uskonto, jonka minusta pitäisi olla voimaa ja tukea antava tekijä, ei toisia arvottava tai uhkaava. Kaiken keskiössä on kilpailu sekä tarve voittaa jotain toisilta pois. Oli sitten kyseessä puolue, yritys, yhteisö; mikä tahansa ryhmä. 

Ymmärrän vihan ja raivon, reviirin tarpeen, epätasa-arvon aiheutuman tuskan, mutta silti.

Itse yritän ajatella, että minulla on omat tapani ja ajatukseni, se että joku ei ajattele tai toimi samoin ei tarkoita, että olisi uhka minulle. Kunnioitan toisten reviiriä ja oikeutta olla juuri sellaisia kuin ovat. Mutta jos oppisimme antamaan meille kaikille mahdollisuuden, olisiko maailma rauhallisempi? Ehkä, ehkä ei?

Mutta todellakin toivon, että tulisi hetki, että saisimme olla rauhassa, omana itsenämme, ilman vertailua ja valtaa toisen omasta.