ÄIDEISTÄ PARHAIN

Äitienpäivä lähestyy ja niinpä äiti tuli mieleen. Oma äitini on ollut jo useamman vuoden oman mielensä maisemassa, poissa tästä maailmasta. Rauha hänen sielulleen.

Äitiys on ihmeellinen myytti naiseudessa. Onko nainen edes nainen ilman äitiyttä? Monesti tuntuu että ei, kun lukee ja kuulee keskusteluja äitiyden autuaallisuudesta ja koko elämälle merkityksen antavasta asiasta. Hienoa jos se on näin; autuasta ja merkityksellistä. Aina se ei kuitenkaan olekaan näin.

Ymmärrän hyvin äidin ja lapsen symbioosin, onhan ihan fyysinen side suurin piirtein 9 kk ja siitä avuton uuden elämän alku vaatii intensiivistä läsnäoloa vielä vuosia. Yllättävän usein hyvin ja onnellisesti mennyt odotusaikaa ja onnistunutta synnytystä ei seuraakaan autuas onnen tunne. Oman rajallisuuden ja ehkä kyvyttömyyden tunne voi viedä onnen, pelko ja ahdistus valtaa mielen. Syyllisyys että tämä ei mennytkään niin kuin haavekuvissa oli suunniteltu ja mitä tuollekin pitäisi tehdä?

Raskauden jälkeinen masennus on yleistä ja varmaan yleisempää kuin kerrotaankaan. Tuore äiti voi sulkeutua, koska ei halua tunnustaa miltä tuntuukaan, kun kaikki muut ovat iloisia ihanasta perhetapahtumasta.

Ja entä sitten, jos kaikki ei menekään suunnitellun mukaan? Vakava sairaus, hätäsektiot, keskosuus; elämänlanka on niin hauras. Onnentunteen sijaan tulee kauhu ja paniikki, miten tässä käy?

Itse olen syntynyt keskosena, niin pienenä että äidilleni oli sanottu, että en tule elämään kuin mahdollisesti muutaman tunnin tai synnyn kuolleena. Tosi kannustava asennoituminen paniikkiselle ensisynnyttäjälle. Onneksi hoito onkin varmasti aivan erilaista tänä päivänä, kuin puoli vuosisataa sitten. Hengissä ollaan yhä, pitkät ovat mun tunnit. Kiitos äitini sinnikkään hoidon ja huolenpidon.

Mitä jos ei tulekaan raskaaksi kovasta yrittämisestä tai hoidoista huolimatta? Pettymyksestä pettymyksiin kuluvat kuukaudet ja onnistumisen paine vaan kasvaa. Olo on kuin kilpaurheilijalla, jolta odotetaan onnistumista. Silmät näkevät joka paikassa vauvoja ja onnellisia perheitä. Miksi en minä, ajatus pyörii vaan päässä.

Ja vihon viimeisenä, entä jos on tehnyt tietoisen

valinnan, että ei halua lapsia? Onko sen jälkeen aivan epänainen? Itse olen aina ihmetellyt suuresti ihmisten halua nähdä omia piirteitään lapsissaan, mini kokoinen minä? Miksi? Ehkä en ymmärrä tätä, kun en ole äiti. Monesti naista, jolla ei ole lapsia pidetään itsekkäänä ja miesmäisenä, onko naisellisuus kiinni äitiydestä?

Itse olen nähnyt monia äitiydessään ahdistuneita, ehkä he kokevat jopa epäonnistuneensa. Tai lapsia, joista on tullut pelinappuloita aikuisten välisissä kiistoissa, tai lapsia, joilla ei ole mitään väliä. Siksi varmaan tein aikanaan valintani; en halua nähdä itseäni toisintona, geneettisesti en usko, että minulla ja suvullani olisi ollut mitään suurta annettavaa tähän maailmaan. Toiseksi maailmassa on paljon lapsia, joilla ei syystä tai toisesta ole vanhempia tai perhettä, miksi tehdä lisää, kun perhettä tarvitsevia on ylikin? Lisäksi koen vastuun toisen ihmisen elämästä niin, suureksi että en tiedä olisinko selvinnyt siitä… Syitä on monia meillä kaikilla valintoihimme.

Minulle äitiys on tunnetila. Pyyteetöntä rakkautta ja läsnäoloa toisen elämässä. Iloa ja onnea toisen puolesta ja kanssa. Tunteita, joita voi kokea monessa muussakin kuin konkreettisessa äitiydessä.

Minun äitiyteni on tullut esiin karvaisissa lapsissani, koirissani. Olen sitoutunut heidän hyvinvointiinsa, onnellisuuteensa, asetan rajoja, jotta elämä toimisi kotona ja muiden kanssa, siedän haasteita, jota he aiheuttavat ja ehkä inhimillistänkin koirani kutsumalla niitä he, ihmismäisesti perheenjäseninä, lapsinani.

Äidin rakkaus on universaali käsite ja parhaimmillaan se on niin ylitsevuotavaa, että sen edessä ei voi kuin paistatella onnessa. Ja tärkeintä minusta onkin muistaa, että jokainen äiti on se paras mahdollinen äiti lapsilleen. Oli lapset sitten omia tai adoptoituja, lainalapsia sijoituksessa tai tukiperheessä; ihmisiä tai karvaisempia.

Ihanaa äitienpäivää kaikille!