ÄIDEISTÄ PARHAIN
Äitienpäivä lähestyy ja niinpä äiti tuli mieleen. Oma äitini
on ollut jo useamman vuoden oman mielensä maisemassa, poissa tästä maailmasta. Rauha
hänen sielulleen.
Äitiys on ihmeellinen myytti naiseudessa. Onko nainen edes nainen
ilman äitiyttä? Monesti tuntuu että ei, kun lukee ja kuulee keskusteluja
äitiyden autuaallisuudesta ja koko elämälle merkityksen antavasta asiasta.
Hienoa jos se on näin; autuasta ja merkityksellistä. Aina se ei kuitenkaan olekaan
näin.
Ymmärrän hyvin äidin ja lapsen symbioosin, onhan ihan
fyysinen side suurin piirtein 9 kk ja siitä avuton uuden elämän alku
vaatii intensiivistä läsnäoloa vielä vuosia. Yllättävän usein hyvin ja
onnellisesti mennyt odotusaikaa ja onnistunutta synnytystä ei seuraakaan autuas
onnen tunne. Oman rajallisuuden ja ehkä kyvyttömyyden tunne voi viedä onnen, pelko
ja ahdistus valtaa mielen. Syyllisyys että tämä ei mennytkään niin kuin
haavekuvissa oli suunniteltu ja mitä tuollekin pitäisi tehdä?
Raskauden jälkeinen masennus on yleistä ja varmaan
yleisempää kuin kerrotaankaan. Tuore äiti voi sulkeutua, koska ei halua tunnustaa
miltä tuntuukaan, kun kaikki muut ovat iloisia ihanasta perhetapahtumasta.
Ja entä sitten, jos kaikki ei menekään suunnitellun mukaan? Vakava
sairaus, hätäsektiot, keskosuus; elämänlanka on niin hauras. Onnentunteen
sijaan tulee kauhu ja paniikki, miten tässä käy?
Itse olen syntynyt keskosena, niin pienenä että äidilleni
oli sanottu, että en tule elämään kuin mahdollisesti muutaman tunnin tai synnyn
kuolleena. Tosi kannustava asennoituminen paniikkiselle ensisynnyttäjälle. Onneksi
hoito onkin varmasti aivan erilaista tänä päivänä, kuin puoli vuosisataa sitten.
Hengissä ollaan yhä, pitkät ovat mun tunnit. Kiitos äitini sinnikkään hoidon ja huolenpidon.
Mitä jos ei tulekaan raskaaksi kovasta yrittämisestä tai
hoidoista huolimatta? Pettymyksestä pettymyksiin kuluvat kuukaudet ja onnistumisen
paine vaan kasvaa. Olo on kuin kilpaurheilijalla, jolta odotetaan onnistumista.
Silmät näkevät joka paikassa vauvoja ja onnellisia perheitä. Miksi en minä,
ajatus pyörii vaan päässä.
Ja vihon viimeisenä, entä jos on tehnyt tietoisen
Itse olen nähnyt monia äitiydessään ahdistuneita, ehkä he
kokevat jopa epäonnistuneensa. Tai lapsia, joista on tullut pelinappuloita
aikuisten välisissä kiistoissa, tai lapsia, joilla ei ole mitään väliä. Siksi
varmaan tein aikanaan valintani; en halua nähdä itseäni toisintona,
geneettisesti en usko, että minulla ja suvullani olisi ollut mitään suurta
annettavaa tähän maailmaan. Toiseksi maailmassa on paljon lapsia, joilla ei
syystä tai toisesta ole vanhempia tai perhettä, miksi tehdä lisää, kun perhettä
tarvitsevia on ylikin? Lisäksi koen vastuun toisen ihmisen elämästä niin,
suureksi että en tiedä olisinko selvinnyt siitä… Syitä on monia meillä kaikilla
valintoihimme.
Minulle äitiys on tunnetila. Pyyteetöntä rakkautta ja
läsnäoloa toisen elämässä. Iloa ja onnea toisen puolesta ja kanssa. Tunteita, joita
voi kokea monessa muussakin kuin konkreettisessa äitiydessä.
Minun äitiyteni on tullut esiin karvaisissa lapsissani, koirissani.
Olen sitoutunut heidän hyvinvointiinsa, onnellisuuteensa, asetan rajoja, jotta
elämä toimisi kotona ja muiden kanssa, siedän haasteita, jota he aiheuttavat ja
ehkä inhimillistänkin koirani kutsumalla niitä he, ihmismäisesti perheenjäseninä,
lapsinani.
Äidin rakkaus on universaali käsite ja parhaimmillaan se on
niin ylitsevuotavaa, että sen edessä ei voi kuin paistatella onnessa. Ja
tärkeintä minusta onkin muistaa, että jokainen äiti on se paras mahdollinen
äiti lapsilleen. Oli lapset sitten omia tai adoptoituja, lainalapsia
sijoituksessa tai tukiperheessä; ihmisiä tai karvaisempia.
Ihanaa äitienpäivää kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti