PANDORAN LIPAS




Kesän aikana on eteeni tullut tilanteita, joka on pistänyt miettimään totuudenmukaisuutta.
Mikä on totta?
Ja millä sitä mitataan?

Meillä kaikilla on oma todellisuutemme; tapa, jolla näemme tapahtumat ympärillämme ja ymmärrämme kuulemaamme. Vaikka kyseessä ei ole kielimuurin tapaisia haasteita silti samat sanat toisen korvassa saavat erilaisen merkityksen. Ymmärretyksi tuleminen on haasteellista. Joku voi tehdä päätelmiä jo pelkästä äänenpainosta, asiayhteydestä puhumattakaan.



Jos tämä haaste unohdetaan väärinymmärryksen aiheuttajana, on olemassa vielä isompi haaste. Me valehtelemme itsellemme ja silloin tietty myös toisille. Haluamme kaunistella asioita; sanomisiamme ja tekemisiämme. Ehkä helpottaaksemme omaa elämämme tai suojellaksemme itseämme tai toista. Mutta miksi?

Eikö olekaan niin että totuus ei pala tulessakaan? Näin minulle opetettiin lapsena. Koen että myös sanomatta jättäminen on eräänlaista valehtelua. Jätetään kertomatta jotain, joka voisi vaikuttaa toisen mielipiteeseen tai kokonaiskuvan muodostamiseen. Monesti kaunistelua perustellaan, että ei halua loukata toista, mutta useimmin sillä suojellaan enemmän itseään. Halutaan säilyttää kiiltävä kuva itsestään. Joskus jopa salailulla luodaan mielikuva jostain muusta, kuin mitä totuus todellisuudessa on.

Silloin ollaan jo mielestäni niin syvällä valheellisessa todellisuudessa että pienikin särö voi suistaa koko olemisen sijoiltaan. Mitä siitä sitten seuraakaan?


Harhaisuus on sitten vielä oma juttunsa. Sen takana on usein mielensairaus, joka ajaa epätodellisiin kuvitelmiin ja omista ajatuksista tuleekin totuutta. Mutta monesti valheellinen todellisuus ja harhaisuus lähentelee toisiaan, jos valheesta on tullut osa omaa totuutta. Mikä olikaan totta ja mikä keksittyä? Raja on häilyvä ja aika ”kultaa” tässäkin asiassa muistot, alkaa uskoa omiin valheisiinsa.

Itse opin lapsena kuinka pienestä ”valkoisesta valheesta” selvitäkseen täytyikin valehdella lisää ja kohta oli jo niin sekaisin, että ei tiennyt kuinka itsensä tilanteesta pelastaa…. Tähän tietty oli vain yksi ainut kaikesta vapauttavat ratkaisu; totuuden kertominen. Pitkän kärvistelyn jälkeen, muistan keränneeni rohkeuden ja kertoneeni totuuden, peläten että maailma romahtaa.

Mutta niin ei käynytkään.
Selvisin hengissä ja suunnaton valheen taakka vapautui harteiltani. Kun Pandoran lipas on avattu, suurimmat möröt tulivat julki. Onneksi en ollut kerennyt keräämään lippaaseen vielä mitään suurta. Olin oppinut läksyni, valehtelu ei kannata.


Niinpä olen siitä hetkestä päättänyt kertoa aina totuuden, kun sitä minulta kysytään, vaikka se saisikin minut huonoon valoon; en olekaan niin hyvä kuin haluaisin olla, tai tekemiseni ei ollutkaan niin virheetöntä kuin se voisi vaikuttaa olleen. Virheen myöntäminen on vapauttavaa, se tekee meistä aitoja reiluja ihmisiä. Koska kukaan ei ole täydellinen, eivät hekään, jotka mielestäsi sitä olevat. Ei mikään kuvitteellinen status tai ominaisuus ole sen arvoista, että joutuu elämään kulississa, ilman että saa olla aidosti oma itsensä.

Suren suuresti heitä, joiden elämä perustuu valheeseen, kuvitteelliseen totuuteen, luuloon millaisena pitäisi olla. Kaiken sen ylläpitäminen vie suunnattomasti turhaa energiaa. Senkin energian voisi käyttää itsensä kehittämiseen kohti sitä, joka haluaisi olla. Oma Pandoran lipas kannattaa pitää avonaisena tai sinne ei kannata kerätä mitään muuta kuin hyviä muistoja.
On aika oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, uskalla olla sinä. 



Kommentit

Suositut tekstit