PANDORAN LIPAS
Kesän aikana on eteeni tullut tilanteita, joka on pistänyt
miettimään totuudenmukaisuutta.
Mikä on totta?
Ja millä sitä mitataan?
Meillä kaikilla on oma todellisuutemme; tapa, jolla näemme
tapahtumat ympärillämme ja ymmärrämme kuulemaamme. Vaikka kyseessä ei ole kielimuurin
tapaisia haasteita silti samat sanat toisen korvassa saavat erilaisen
merkityksen. Ymmärretyksi tuleminen on haasteellista. Joku voi tehdä päätelmiä
jo pelkästä äänenpainosta, asiayhteydestä puhumattakaan.
Jos tämä haaste unohdetaan väärinymmärryksen aiheuttajana,
on olemassa vielä isompi haaste. Me valehtelemme itsellemme ja silloin tietty myös
toisille. Haluamme kaunistella asioita; sanomisiamme ja tekemisiämme. Ehkä helpottaaksemme
omaa elämämme tai suojellaksemme itseämme tai toista. Mutta miksi?
Eikö olekaan niin että totuus ei pala tulessakaan? Näin
minulle opetettiin lapsena. Koen että myös sanomatta jättäminen on eräänlaista
valehtelua. Jätetään kertomatta jotain, joka voisi vaikuttaa toisen
mielipiteeseen tai kokonaiskuvan muodostamiseen. Monesti kaunistelua perustellaan,
että ei halua loukata toista, mutta useimmin sillä suojellaan enemmän itseään.
Halutaan säilyttää kiiltävä kuva itsestään. Joskus jopa salailulla luodaan
mielikuva jostain muusta, kuin mitä totuus todellisuudessa on.
Silloin ollaan jo mielestäni niin syvällä valheellisessa
todellisuudessa että pienikin särö voi suistaa koko olemisen sijoiltaan. Mitä
siitä sitten seuraakaan?
Harhaisuus on sitten vielä oma juttunsa. Sen takana on usein
mielensairaus, joka ajaa epätodellisiin kuvitelmiin ja omista ajatuksista
tuleekin totuutta. Mutta monesti valheellinen todellisuus ja harhaisuus
lähentelee toisiaan, jos valheesta on tullut osa omaa totuutta. Mikä olikaan
totta ja mikä keksittyä? Raja on häilyvä ja aika ”kultaa” tässäkin asiassa
muistot, alkaa uskoa omiin valheisiinsa.
Itse opin lapsena kuinka pienestä ”valkoisesta valheesta”
selvitäkseen täytyikin valehdella lisää ja kohta oli jo niin sekaisin, että ei
tiennyt kuinka itsensä tilanteesta pelastaa…. Tähän tietty oli vain yksi ainut kaikesta
vapauttavat ratkaisu; totuuden kertominen. Pitkän kärvistelyn jälkeen, muistan
keränneeni rohkeuden ja kertoneeni totuuden, peläten että maailma romahtaa.
Mutta niin ei käynytkään.
Selvisin hengissä ja suunnaton valheen taakka vapautui
harteiltani. Kun Pandoran lipas on avattu, suurimmat möröt tulivat julki. Onneksi
en ollut kerennyt keräämään lippaaseen vielä mitään suurta. Olin oppinut läksyni,
valehtelu ei kannata.
Niinpä olen siitä hetkestä päättänyt kertoa aina totuuden,
kun sitä minulta kysytään, vaikka se saisikin minut huonoon valoon; en olekaan
niin hyvä kuin haluaisin olla, tai tekemiseni ei ollutkaan niin virheetöntä
kuin se voisi vaikuttaa olleen. Virheen myöntäminen on vapauttavaa, se tekee
meistä aitoja reiluja ihmisiä. Koska kukaan ei ole täydellinen, eivät hekään, jotka
mielestäsi sitä olevat. Ei mikään kuvitteellinen status tai ominaisuus ole sen
arvoista, että joutuu elämään kulississa, ilman että saa olla aidosti oma itsensä.
Suren suuresti heitä, joiden elämä perustuu valheeseen, kuvitteelliseen totuuteen, luuloon millaisena pitäisi olla. Kaiken sen ylläpitäminen vie suunnattomasti turhaa
energiaa. Senkin energian voisi käyttää itsensä kehittämiseen kohti sitä, joka haluaisi olla. Oma Pandoran lipas kannattaa pitää avonaisena tai sinne ei kannata kerätä mitään muuta kuin hyviä muistoja.
On aika oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, uskalla olla sinä.
Kommentit
Lähetä kommentti