KATEISSA
Missä on mun avaimet? Missä puhelin? Mitä kaupasta piti
tuoda? Missä mun pitikään olla?
Miten tuntuukaan, että tänä päivänä niin moni asia on
kateissa? Minne kaikki katoaa? Päivistä menee iso osa erilaisten asioiden
etsimiseen. Ja siten kadonnut esine tai asia löytyy jostain aivan oudosta
paikasta. Kuinka se päätyikään sinne? Puolihuolimattomasti tulee tehtyä monta
asiaa yhtä aikaa; puhut puhelimessa ja purat kassia samalla, kunnes päätätkin kesken
kaiken tehdäkin jotain aivan muuta ja
aikaisempi tekeminen keskeytyy ja lasket kädestäsi juuri siinä olleen jonnekin,
minne se ei kuulukaan. Näin tavarat katoavat.
Mutta samalla lailla voi käydä myös ajatuksille. Olet juuri
miettimässä jotain ja ehkä jo saanutkin välyksen kultaisesta ideasta, kun tulee
jokin, joka keskeyttää ajatuksen ja se lipuu pois, unholaan. Vaikka kuinka yrität
saada kiinni samasta tunnelmasta, jossa ajatus tuli, niin se ei palaa enää
samanlaisena. Kiukuttaa, kuinka se nyt noin katosi?
Elämä koostuu hetkistä, jotka tulevat ja menevät, palaamatta
enää koskaan. Näin sanottuna se kuulostaa tylyltä, niin peruuttamattomalta. Mutta
näin se vaan on. On vain se ainutkertainen hetki. Ja jos elämme koko elämän
tehden tuhatta ja yhtä asiaa yhtäaikaisesti, menetämme hetket. Luulemme
tekevämme enemmän, olevamme tehokkaita. Vaikka todellisuudessa me elämme
silloin vain puolinaisesti, pintaa hipaisten, olematta kunnolla kosketuksissa
kokemuksiin ja tuntemuksiin.
Vuosien tehokkuus muuttuukin vähitellen turtumukseksi, kun
mikään ei tunnu miltään. Yleensä asiat, jotka kokee ensimmäisen kerran, ovat ne
mieleenpainuvimmat. Kokemus on uusi ja sille on ehkä aavistuksen avoimempi ja
läsnäolevampi. Kun teon tai kokemuksen toistot lisääntyvät, siirrymme
automaattiohjaukseen ja sen seurauksena tunne kokemuksesta köyhtyy. Tämä on
tietty hyvä tylsien ja ehkä inhottavien, mutta pakollisten asioiden hoidossa.
Silloin niihin ei kulu liikaa energiaa. Mutta jos kaikki kokemuksen tulevat
automaattiohjattuna, elämä muuttuu laimeaksi.
Kun katsoo lapsia tai eläimiä, heidän avoimuuttaan ihmetellä
samoja juttuja yhä uudestaan, se tuntuu meistä hellyttävältä. Mutta onko todellisuudessa
kysymys siitä, että näemme heidän läsnäolonsa tilanteessa ja sen aiheuttaman vahvan
reaktion, joka koskettaa meitä?
Voisimmeko alkaa elää enemmän pää ja sydän mukana
tekemisissämme?
Tietenkin auttaa, jos kaikilla asioilla ja tavaroilla olisi
paikkansa ja aikansa, niiden löytäminen helpottuisi. Mutta jos olisimme läsnä
tekemisessä, meille jäisi parempi mielikuva ja kokemus tapahtuneesta. Ja kun on
ylikuormitettu, pää alkaa automaattisesti kehoa ja mieltä säästääkseen,
tyhjentää turhaa. Siirtää meidät autopilotille.
Eli jos muokkaisin tekemisen tahdin ja määrän omiin voimavaroihin
sopivaksi, saisinko vastineeksi suurempaa tunnetta tekemisestä ja
onnistumisesta? Uskon näin. Jos teen asioita asia kerrallaan, tietoisesti,
uskon että kokemus on täydempi ja mieli säilyy mukana tahdissa.
Minun omassa tahdissani, ilman kadotuksen tunnetta. Oikeutettuna tunnnerikkaaseen elämään.
Kommentit
Lähetä kommentti