KATEISSA

Missä on mun avaimet? Missä puhelin? Mitä kaupasta piti tuoda? Missä mun pitikään olla?

Miten tuntuukaan, että tänä päivänä niin moni asia on kateissa? Minne kaikki katoaa? Päivistä menee iso osa erilaisten asioiden etsimiseen. Ja siten kadonnut esine tai asia löytyy jostain aivan oudosta paikasta. Kuinka se päätyikään sinne? Puolihuolimattomasti tulee tehtyä monta asiaa yhtä aikaa; puhut puhelimessa ja purat kassia samalla, kunnes päätätkin kesken kaiken tehdäkin jotain aivan muuta ja aikaisempi tekeminen keskeytyy ja lasket kädestäsi juuri siinä olleen jonnekin, minne se ei kuulukaan. Näin tavarat katoavat.

Mutta samalla lailla voi käydä myös ajatuksille. Olet juuri miettimässä jotain ja ehkä jo saanutkin välyksen kultaisesta ideasta, kun tulee jokin, joka keskeyttää ajatuksen ja se lipuu pois, unholaan. Vaikka kuinka yrität saada kiinni samasta tunnelmasta, jossa ajatus tuli, niin se ei palaa enää samanlaisena. Kiukuttaa, kuinka se nyt noin katosi?

Elämä koostuu hetkistä, jotka tulevat ja menevät, palaamatta enää koskaan. Näin sanottuna se kuulostaa tylyltä, niin peruuttamattomalta. Mutta näin se vaan on. On vain se ainutkertainen hetki. Ja jos elämme koko elämän tehden tuhatta ja yhtä asiaa yhtäaikaisesti, menetämme hetket. Luulemme tekevämme enemmän, olevamme tehokkaita. Vaikka todellisuudessa me elämme silloin vain puolinaisesti, pintaa hipaisten, olematta kunnolla kosketuksissa kokemuksiin ja tuntemuksiin.

Vuosien tehokkuus muuttuukin vähitellen turtumukseksi, kun mikään ei tunnu miltään. Yleensä asiat, jotka kokee ensimmäisen kerran, ovat ne mieleenpainuvimmat. Kokemus on uusi ja sille on ehkä aavistuksen avoimempi ja läsnäolevampi. Kun teon tai kokemuksen toistot lisääntyvät, siirrymme automaattiohjaukseen ja sen seurauksena tunne kokemuksesta köyhtyy. Tämä on tietty hyvä tylsien ja ehkä inhottavien, mutta pakollisten asioiden hoidossa. Silloin niihin ei kulu liikaa energiaa. Mutta jos kaikki kokemuksen tulevat automaattiohjattuna, elämä muuttuu laimeaksi.

Kun katsoo lapsia tai eläimiä, heidän avoimuuttaan ihmetellä samoja juttuja yhä uudestaan, se tuntuu meistä hellyttävältä. Mutta onko todellisuudessa kysymys siitä, että näemme heidän läsnäolonsa tilanteessa ja sen aiheuttaman vahvan reaktion, joka koskettaa meitä?

Voisimmeko alkaa elää enemmän pää ja sydän mukana tekemisissämme?

Tietenkin auttaa, jos kaikilla asioilla ja tavaroilla olisi paikkansa ja aikansa, niiden löytäminen helpottuisi. Mutta jos olisimme läsnä tekemisessä, meille jäisi parempi mielikuva ja kokemus tapahtuneesta. Ja kun on ylikuormitettu, pää alkaa automaattisesti kehoa ja mieltä säästääkseen, tyhjentää turhaa. Siirtää meidät autopilotille.

Eli jos muokkaisin tekemisen tahdin ja määrän omiin voimavaroihin sopivaksi, saisinko vastineeksi suurempaa tunnetta tekemisestä ja onnistumisesta? Uskon näin. Jos teen asioita asia kerrallaan, tietoisesti, uskon että kokemus on täydempi ja mieli säilyy mukana tahdissa.

Minun omassa tahdissani, ilman kadotuksen tunnetta. Oikeutettuna tunnnerikkaaseen elämään.