SORRY




Jos kiittäminen ja kiitoksen vastaanottaminen tuntuu hankalalta, niin anteeksi pyytäminen tai antaminen voi olla vielä haasteellisempaa.

Miksi näin? Kaikkihan me erehdymme ja teemme virheitä, onko sen myöntäminen väärin? Kaikki elämässä on monien asioiden summa ja silloin virheiden määrä helposti kasvaa. Joutuu tilanteisiin, jossa ei ehkä haluaisi ollakaan ja tulee ehkä tehtyä hätiköityjä tai ajattelemattomia ratkaisuja. Sitä voi seurata hetki, jossa anteeksipyyntö on ajankohtainen.

Olen huomannut, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan pyydä anteeksi, koska kokevat aina tekevänsä oikein ja on ihmisiä, jotka pyytävät kaikkea anteeksi, ihan vaan kaiken varoiksi tai jotta saisivat sitä kautta oikeutuksen toimia ajattelemattomasti. Onko taustalla itseriittoisuus tai välinpitämättömyys?



Minusta meillä ei ole enää kulttuurissa tapana pyytää anteeksi. Ranskassa ”pardon, excuse-moi, désolé” ovat sanoja, joita kuulee usein arjessa. En tarkoita että toivoisin että kokoajan pyydettäisiin tavan tai kohteliaisuuden vuoksi anteeksi, mutta jos ohi kulkiessa sattuu tönäisemään toista olisi ehkä kohteliasta pyytää anteeksi, vaikka se tuntuukin tavalta, sen sijaan että mulkaisee toista ja sanoo ohoh. Osoittaa kohteliasuutta toista kohtaan. Mielenkiinoista on myös, että suomessa ei ole kuin yksi sana ”anteeksi” korvaamaan näinä ranskan kolmea. Onko anteeksi pyytämisessä eri vivahteita muualla enemmän kuin meillä?

On ero pyytää anteeksi sattumusta, vaikka toisen tönäisyä, kuin pyytää anteeksi jotain jota on tehnyt, vahingossa tai ehkä tietoisestikin. Koska elämä on kiertokulkua ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, on vaikea toimia niin että koskaan ei tulisi yhteentörmäystä, tekoa joka loukkaa tai satuttaa toista. Mutta jos pyytää aidosti sydämestään anteeksi, tuntie katumusta, voiko olla antamatta toiselle anteeksi?


Anteeksianto on varmaan yksi vaikeimmista asioista ihmisten välisessä toiminnassa. Monesti sanomme ”joo, saat anteeksi, ei tässä mitään” ilman että oikeasti ajattelemme näin. Pieni kaunan muru jää sydämeen jäytämään ja vähitellen muruja kertyy lisää ja lisää ja siitä seuraa katkeruus. Sydäntä jäytävä tunne, joka saa tuntemaan itsensä loukatuksi, oikeutetuksi vihaan toista tai toisia kohtaan. Olisiko tällaisessa tilanteessa parempi sanoa, että en ehkä vielä pysty antamaan anteeksi, koska tekosi loukkasi niin suuresti, mutta yritän työstää tätä… 

Minusta anteeksi pyytäminen ei ensisijaisesti tulisi olla pyytäjää vapauttava teko, vaan aidosti toista huomioiva pyyntö. Sillä vain aito anteeksianto vapauttaa sen, jota on satutettu. Niin kauan kun anteeksiantoa ei ole, tilalla on vain pahaa oloa, ahdistusta ja vihaa toista kohtaan. Mitä kauemmin tätä ylläpitää sitä raskaammaksi oma olo tulee. Vaikka kuvittelisi olevansa niskan päällä antamatta anteeksi, jättämällä toisen kärvistelemään tilanteessa; todellisuudessa toinen on jo voinut unohtaa koko asian ja jatkanut eteenpäin ja silti itse yhä jumittaa tilanteessa, katkerana. Elämä on liian lyhyt pitämään vihaa yllä. Joskus voi olla liian myöhäistä enää antaa anteeksi.


Kannattaisiko siis opetella ihan itsensä vuoksi antamaan anteeksi? Miettimään mikä todellisuudessa loukkaa niin paljon, että sitä ei voisi antaa anteeksi. Enkö oikeasti voi antaa anteeksi?

On toki tilanteita jossa anteeksianto voi olla jopa mahdotonta ja ehkä tarpeetonta, jos toinen on tietoisesti tehnyt jotain loukatakseen /satuttaakseen toista. Mutta aina kannattaa pyrkiä vapauttamaan itsensä taakasta, jota vihanpito ylläpitää. Pyrkiä ymmärtämään toisen teon motiiveja ja ajattelemaan että vaikka teko ei ole omien normien mukainen, meillä on kaikilla omat ominaisuutemme ja toiset vaan toimivat eri tavalla. Se että antaako toisen tekojen vaikuttaa omaan elämään, siitä päätäntävalta on itsellään.

Anna siis ensin anteeksi itsellesi, että olet joskus ehkä ollut ehdoton ja joustamaton, aiheuttanut itsellesi painolastia pitämällä kiinni turhasta. Sen jälkeen pyri antamaan myös toisille anteeksi, kuten sanottu, meistä kukaan ei ole täydellinen. Anteeksi antaminen vapautaa molemmat!



Kommentit

Suositut tekstit