SORRY
Jos kiittäminen ja kiitoksen vastaanottaminen tuntuu
hankalalta, niin anteeksi pyytäminen tai antaminen voi olla vielä
haasteellisempaa.
Miksi näin? Kaikkihan me erehdymme ja teemme virheitä, onko
sen myöntäminen väärin? Kaikki elämässä on monien asioiden summa ja silloin virheiden
määrä helposti kasvaa. Joutuu tilanteisiin, jossa ei ehkä haluaisi ollakaan ja
tulee ehkä tehtyä hätiköityjä tai ajattelemattomia ratkaisuja. Sitä voi seurata
hetki, jossa anteeksipyyntö on ajankohtainen.
Olen huomannut, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan pyydä
anteeksi, koska kokevat aina tekevänsä oikein ja on ihmisiä, jotka pyytävät
kaikkea anteeksi, ihan vaan kaiken varoiksi tai jotta saisivat sitä kautta
oikeutuksen toimia ajattelemattomasti. Onko taustalla itseriittoisuus tai
välinpitämättömyys?
Minusta meillä ei ole enää kulttuurissa tapana pyytää anteeksi. Ranskassa ”pardon, excuse-moi, désolé” ovat sanoja, joita kuulee usein
arjessa. En tarkoita että toivoisin että kokoajan pyydettäisiin tavan tai
kohteliaisuuden vuoksi anteeksi, mutta jos ohi kulkiessa sattuu tönäisemään
toista olisi ehkä kohteliasta pyytää anteeksi, vaikka se tuntuukin tavalta, sen
sijaan että mulkaisee toista ja sanoo ohoh. Osoittaa kohteliasuutta toista
kohtaan. Mielenkiinoista on myös, että suomessa ei ole kuin yksi sana ”anteeksi”
korvaamaan näinä ranskan kolmea. Onko anteeksi pyytämisessä eri vivahteita
muualla enemmän kuin meillä?
On ero pyytää anteeksi sattumusta, vaikka toisen tönäisyä,
kuin pyytää anteeksi jotain jota on tehnyt, vahingossa tai ehkä tietoisestikin. Koska elämä on
kiertokulkua ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, on vaikea toimia niin että koskaan
ei tulisi yhteentörmäystä, tekoa joka loukkaa tai satuttaa toista. Mutta jos
pyytää aidosti sydämestään anteeksi, tuntie katumusta, voiko olla antamatta toiselle anteeksi?
Anteeksianto on varmaan yksi vaikeimmista asioista ihmisten välisessä
toiminnassa. Monesti sanomme ”joo, saat anteeksi, ei tässä mitään” ilman että
oikeasti ajattelemme näin. Pieni kaunan muru jää sydämeen jäytämään ja
vähitellen muruja kertyy lisää ja lisää ja siitä seuraa katkeruus. Sydäntä
jäytävä tunne, joka saa tuntemaan itsensä loukatuksi, oikeutetuksi vihaan
toista tai toisia kohtaan. Olisiko tällaisessa tilanteessa parempi sanoa, että
en ehkä vielä pysty antamaan anteeksi, koska tekosi loukkasi niin suuresti, mutta
yritän työstää tätä…
Minusta anteeksi pyytäminen ei ensisijaisesti tulisi olla
pyytäjää vapauttava teko, vaan aidosti toista huomioiva pyyntö. Sillä vain aito
anteeksianto vapauttaa sen, jota on satutettu. Niin kauan kun
anteeksiantoa ei ole, tilalla on vain pahaa oloa, ahdistusta ja vihaa toista
kohtaan. Mitä kauemmin tätä ylläpitää sitä raskaammaksi oma olo tulee. Vaikka
kuvittelisi olevansa niskan päällä antamatta anteeksi, jättämällä toisen
kärvistelemään tilanteessa; todellisuudessa toinen on jo voinut unohtaa koko asian ja jatkanut eteenpäin ja silti itse yhä jumittaa tilanteessa, katkerana. Elämä on liian lyhyt pitämään vihaa yllä. Joskus voi olla liian myöhäistä enää antaa anteeksi.
Kannattaisiko siis opetella ihan itsensä vuoksi antamaan
anteeksi? Miettimään mikä todellisuudessa loukkaa niin paljon, että sitä ei voisi antaa anteeksi. Enkö oikeasti voi antaa anteeksi?
On toki tilanteita jossa anteeksianto voi olla jopa
mahdotonta ja ehkä tarpeetonta, jos toinen on tietoisesti tehnyt jotain loukatakseen /satuttaakseen toista. Mutta aina kannattaa pyrkiä vapauttamaan itsensä taakasta, jota vihanpito
ylläpitää. Pyrkiä ymmärtämään toisen teon motiiveja ja ajattelemaan että vaikka
teko ei ole omien normien mukainen, meillä on kaikilla omat ominaisuutemme ja
toiset vaan toimivat eri tavalla. Se että antaako toisen tekojen vaikuttaa
omaan elämään, siitä päätäntävalta on itsellään.
Anna siis ensin anteeksi itsellesi, että olet joskus ehkä
ollut ehdoton ja joustamaton, aiheuttanut itsellesi painolastia
pitämällä kiinni turhasta. Sen jälkeen pyri antamaan myös toisille anteeksi,
kuten sanottu, meistä kukaan ei ole täydellinen. Anteeksi antaminen vapautaa molemmat!
Kommentit
Lähetä kommentti