KARVAN VARASSA

Niin kuin elämässä yleensä suuret asiat tapahtuvat yllättäen. Viimeisen viikon aikana olen saanut kuulla erinäisiä odottamattomia uutisia ympärilläni olevien ihmisten terveydestä. Monesti kaikki on niin pienestä kiinni. Tuntuu että jää roikkumaan karvan varaan; miettimään kuinka tässä oikein käy?

Elämä pysähtyy tällaisella hetkellä ja kaikki se kiire, jonka keskellä elämme, menettää merkityksensä. Turhasta tulee turhaa sekunnissa ja ainut tärkeä asia, eloon jääminen, pyörii ajatuksissa.

Miksi sen täytyy mennä näin? Miksi sokeudumme tärkeille asioille?

Itsestäänselvyys, se on syynä kaikkeen tähän. Elossa olo tuntuu niin itsestään selvältä. Ajan rajallisuutta ei mieti, ennen kuin joku vilauttaa korttia, että kaikki voikin loppua pian. Itse olen ollut elämässäni muutamat kerrat tässä tilanteessa; karvan varassa; on odotettu kuinkahan tässä käy.

Näiden läheltä piti tilanteiden kaikessa kaameudessa outoa on ollut minusta se, että ajan loppuminen ei ole tuntunut kamalimmalta vaan se, miten toiset ehkä joutuvat kärsimään tilanteesta ja kuinka se vaikuttaa muihin. Itse olen ehkä näiden tilanteiden syystä tai ansiosta oppinut olemaan pelkäämättä kuolemaa. Ymmärrän että aika on rajallista ja se mitä sinne omaan elämänkirjaan on ennalta kirjoitettu, määrää minulle sen ajan joka on käytettävissäni. Sitä kauanko se kestää en nyt tiedä, mutta uskon että ajan loppumisen ihminen aistii jotenkin. Niin monta kertaa jälkikäteen on ihmetelty pois lähteneiden tänne jäävien ”valmisteluja” tulevaan. Usein ehkä tiedostamattakin. Ja onko loppu niin lopullista sittenkään?

Joie de vivre, elämänhalu tai tarkemmin elämänilo sanasta sanaan käännettynä kuvaa sitä paloa mitä meidän tulisi kokea elämää kohtaan. Kuinka se sitten katoaakin niin helposti arjen pyörteisiin? Kun katson koiraani joka saa hepulin, milloin mistäkin ja into piukassa kirmaa lelun tai oksan kanssa, voin tuntea hänen joie de vivren pursuavan yli. Mutta kuinka usein itse tunnen samoin? Sillä silloin kun tieto mahdollisesta lopusta tulee, vain ne hetkeä jolloin on ollut täysillä mukana elämässä, saa syttymään halun taistella itsensä takaisin elävienkirjoihin. Ei tämä voi vielä loppua, niin paljon on vielä koettavaa.

Joten voisiko päätelmä olla, jotta elämän halua tai iloa voisi kokea tulee elää täysillä, pienissäkin asioissa mukana ollen. Kuin koira innoissaan uuden kepin löytymisestä. Siinä se, elämän salaisuus taitaa olla. Ilon löytymisestä pienistä hetkistä ja niistä nauttimisesta. Elämään mahtuu paljon muutakin kuin iloa, mutta ilo ei tuntuisi ilolta, jos ei olisi jotain harmaampaa mihin sitä verrata. Pilvissä on kultareunat sittenkin.

Se että aikaa onkin rajallisesti voi olla lohdullista ja auttaa ymmärtämään, että ”sitten kun”- elämää ei kannata harrastaa. Kuten aikaisemmin olen jo kirjoittanut, tehtyjä asioita ei kadu lainkaan niin paljon kuin tekemättä tai elämättä jättämiään. Elämän ei tarvitse olla suureellista vaan oman mittakaavan mukaista, yhtä iso ilo on pienissä kuin suurissakin onnen tunteissa. Antaa vaan sydämelle luvan tuntea ja nauttia siitä.

Kauanko aikaan on, sillä ei ole merkitystä vaan sillä kuinka sen käyttää!